Tasaisin välein kuulen tai luen varmoina esiintyvien uskovaisten julistuksia. He sanovat tietävänsä, mitä Jumala ajattelee naapurin elämästä, siitä ja siitä poliittisesta tapahtumasta tai lopun ajan merkeistä. Koronastakin joillakin heistä on ainoa oikea Jumalan totuus. Vakuuttavat, että Jumala on antanut heille erityisen auktoriteetin ja salaista tietoa, sillä sanoohan Raamattu: Ei Herra Jumala tee mitään ilmoittamatta suunnitelmiaan palvelijoilleen, profeetoille (Aam. 3:7). Nämä profeetat uskovat olevansa juuri noita valittuja. He ovat unohtaneet edellistä kommentoivat Jumalan sanat: Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. (Jes. 55:8 – 9)
Kenellehän tuo Aamoksen kirjan lupaus on annettu? Ketkä ovat noita profeettoja? Tietysti Vanhan liiton aikaiset Jumalan profeetat, jotka hän oli valinnut ilmoituksensa ainutkertaisiksi välittäjiksi. Sen sijaan niitä eivät ole suomalainen matti virtanen eikä amerikkalainen james jamesson, vaikka he osaisivat Raamatun ulkoa. Näin rohkenen väittää. Mutta valituille profeetoillekaan ei luvata, että he ihmeellisellä laserkatseellaan näkisivät kaikki Jumalan pyhät aivoitukset, ainoastaan jotakin. Jumala jää aina lopulta salatuksi. Jos se oli näin todellisten profeettojen kohdalla, kuinka paljon ennemmin tämän päivän julistajien. Siksi on vapauttavaa jättää tietäminen paremmalle auktoriteetille: Salatut asiat ovat vain Herran, meidän Jumalamme, tiedossa, mutta ne asiat, jotka hän on ilmoittanut, ovat tarkoitetut meille ja lapsillemme… (5. Moos. 29:28).
Nuorena pappina olin minäkin varma monista hengellisistä asioista. Ja uskoin, että kun tutkin vielä lisää Raamattua ja rukoilen viisautta, alkaa teologinen palapelini olla valmis. Sitä voi sitten näytellä retostaa muillekin, jotka ovat vasta esikouluasteella. Siinä kuitenkin sorruin samaan, mistä ensimmäisten ihmisten lankeemuksessa oli kysymys. Käärme lupasi, että kun he syövät hyvän ja pahan tiedon puusta, he tulevat Jumalan kaltaisiksi ja tietävät hyvä ja pahan. (1. Moos. 3:4–5)
Saman alkulankeemuksen perillisiä ovat virtanen, jamesson, Kalajoki – ja myös sinä.
Paavali varoittaa – kylläkin hiukan toisenlaisten asioiden yhteydessä – juuri tällaisesta, siis ylpeyden synnistä: Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niin kuin tietää tulee; mutta joka rakastaa Jumalaa, sen Jumala tuntee. (1. Kor. 8:1–3)
Tällaista mieltä rukoilen itselleni, ja myös noille profeetoiksi ruvenneille. Kehottaisin heitä myös lukea Jobin kirjaa, jossa Jumala kysyy häneltä kaikenlaista mm: Olitko paikalla kun loin ja tein sitä ja tätä? Nykyään Raamatun ja maailman tapahtumien äärellä opettelen nostamaan useammin hattua. Edesmenneen työtoverini Erkki Lemisen runo tulee jotenkin lähelle: Valmis kristitty, vuolaat rukoukset, varmat vastaukset. Tulivat riisujat. Sanat harvenivat, hiljaisuus voimistui, kuuntelu syveni. Vastaukset loppuivat, kysely alkoi.
Eivät sentään kaikki vastaukset. Pelastus Kristuksen täytetyn työn kautta on varma, sen hän on ilmoittanut meille ja lapsillemme. Siihen koetan keskittyä ja siitä kertoa eteenpäin.
Jos olet hämmentynyt tai ahdistunut kaikenlaisten kiilusilmäisten profeettojen puheiden äärellä, lopeta niiden kuunteleminen ja lukeminen kokonaan. Kuuntele sisintäsi, vain sinä voit tietää, mikä sinulle on sopivaa. Jumala on antanut sinulle Pyhän Hengen välityksellä ”hengelliset hoksottimet”, joilla voit erottaa terveen ja epäterveen, rakentavan ja vahingollisen toisistaan. Etsiydy sellaisen opetuksen äärelle, joka pitää sinut pienenä syntisenä ja keskeneräisenä ja joka välittää Jeesuksen täyttä armoa. Ja antaa Jumalan pysyä suurena ja kaikkitietävänä.
Tasaisin välein kuulen tai luen varmoina esiintyvien uskovaisten julistuksia. He sanovat tietävänsä, mitä Jumala ajattelee naapurin elämästä, siitä ja siitä poliittisesta tapahtumasta tai lopun ajan merkeistä. Koronastakin joillakin heistä on ainoa oikea Jumalan totuus. Vakuuttavat, että Jumala on antanut heille erityisen auktoriteetin ja salaista tietoa, sillä sanoohan Raamattu: Ei Herra Jumala tee mitään ilmoittamatta suunnitelmiaan palvelijoilleen, profeetoille (Aam. 3:7). Nämä profeetat uskovat olevansa juuri noita valittuja. He ovat unohtaneet edellistä kommentoivat Jumalan sanat: Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. (Jes. 55:8 – 9)
Kenellehän tuo Aamoksen kirjan lupaus on annettu? Ketkä ovat noita profeettoja? Tietysti Vanhan liiton aikaiset Jumalan profeetat, jotka hän oli valinnut ilmoituksensa ainutkertaisiksi välittäjiksi. Sen sijaan niitä eivät ole suomalainen matti virtanen eikä amerikkalainen james jamesson, vaikka he osaisivat Raamatun ulkoa. Näin rohkenen väittää. Mutta valituille profeetoillekaan ei luvata, että he ihmeellisellä laserkatseellaan näkisivät kaikki Jumalan pyhät aivoitukset, ainoastaan jotakin. Jumala jää aina lopulta salatuksi. Jos se oli näin todellisten profeettojen kohdalla, kuinka paljon ennemmin tämän päivän julistajien. Siksi on vapauttavaa jättää tietäminen paremmalle auktoriteetille: Salatut asiat ovat vain Herran, meidän Jumalamme, tiedossa, mutta ne asiat, jotka hän on ilmoittanut, ovat tarkoitetut meille ja lapsillemme… (5. Moos. 29:28).
Nuorena pappina olin minäkin varma monista hengellisistä asioista. Ja uskoin, että kun tutkin vielä lisää Raamattua ja rukoilen viisautta, alkaa teologinen palapelini olla valmis. Sitä voi sitten näytellä retostaa muillekin, jotka ovat vasta esikouluasteella. Siinä kuitenkin sorruin samaan, mistä ensimmäisten ihmisten lankeemuksessa oli kysymys. Käärme lupasi, että kun he syövät hyvän ja pahan tiedon puusta, he tulevat Jumalan kaltaisiksi ja tietävät hyvä ja pahan. (1. Moos. 3:4–5)
Saman alkulankeemuksen perillisiä ovat virtanen, jamesson, Kalajoki – ja myös sinä.
Paavali varoittaa – kylläkin hiukan toisenlaisten asioiden yhteydessä – juuri tällaisesta, siis ylpeyden synnistä: Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niin kuin tietää tulee; mutta joka rakastaa Jumalaa, sen Jumala tuntee. (1. Kor. 8:1–3)
Tällaista mieltä rukoilen itselleni, ja myös noille profeetoiksi ruvenneille. Kehottaisin heitä myös lukea Jobin kirjaa, jossa Jumala kysyy häneltä kaikenlaista mm: Olitko paikalla kun loin ja tein sitä ja tätä? Nykyään Raamatun ja maailman tapahtumien äärellä opettelen nostamaan useammin hattua. Edesmenneen työtoverini Erkki Lemisen runo tulee jotenkin lähelle: Valmis kristitty, vuolaat rukoukset, varmat vastaukset. Tulivat riisujat. Sanat harvenivat, hiljaisuus voimistui, kuuntelu syveni. Vastaukset loppuivat, kysely alkoi.
Eivät sentään kaikki vastaukset. Pelastus Kristuksen täytetyn työn kautta on varma, sen hän on ilmoittanut meille ja lapsillemme. Siihen koetan keskittyä ja siitä kertoa eteenpäin.
Jos olet hämmentynyt tai ahdistunut kaikenlaisten kiilusilmäisten profeettojen puheiden äärellä, lopeta niiden kuunteleminen ja lukeminen kokonaan. Kuuntele sisintäsi, vain sinä voit tietää, mikä sinulle on sopivaa. Jumala on antanut sinulle Pyhän Hengen välityksellä ”hengelliset hoksottimet”, joilla voit erottaa terveen ja epäterveen, rakentavan ja vahingollisen toisistaan. Etsiydy sellaisen opetuksen äärelle, joka pitää sinut pienenä syntisenä ja keskeneräisenä ja joka välittää Jeesuksen täyttä armoa. Ja antaa Jumalan pysyä suurena ja kaikkitietävänä.
Olen lapsesta saakka seurannut urheilua, poikasena radiosta ja lehdistä, sitten TV:stä ja netistä. Tietysti olen mahdollisuuksieni mukaan ollut myös kentällä kannustamassa. Kun Suomi voitti sensaatiomaisesti Tanskan jalkapallon EM-kisojen avausottelussa, olin vaimoni kanssa ruudun ääressä. Kuten moni tietää, tapahtui viheriöllä jotain pysäyttävää. Koen sisäistä pakkoa kirjoittaa siitä. En kuitenkaan käsittele tuon sinänsä hienon lajin tekniikoita, paitsioansoja enkä tuomarityöskentelyä. Ajattelen ennen kaikkea sitä, voiko tapahtuma opettaa meille jotakin, myös heille, jotka eivät muuten ole jalkapallosta kiinnostuneita. Siksi, please, älä lopeta lukemista, vaikket urheilua seuraisikaan.
Lauantaina 12.6. vähän ennen iltakahdeksaa 2,3 miljoonaa suomalaista ja sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa haukkoivat henkeään, pomppasivat pystyyn, reagoivat kuka mitenkin, kun Tanskan kuuluisin pelaaja Cristian Eriksen kaatui kasvoilleen maahan ottaessaan vastaan rajaheittoa. Lääkintäjoukot juoksivat paikalle, alkoi elvytys. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua hänet kuljetettiin paareilla ambulanssiin ja sairaalaan. Sillä hetkellä kaikki pysähtyi, kukaan ei tiennyt, miten hänelle kävi. Myöhemmin kuulimme, että hän toipui, mutta joutuu elämään sydämen tahdistimen kanssa ehkä loppuelämänsä.
Emme olleet Marjan kanssa ainoat, joiden sydämistä purkautui spontaani rukous. Pelaajien ja katsojien keskuudessakin näkyi monia, jotka selvästi lähettivät rukouksiaan Jumalan puoleen. Pyysimme lääkäreille taitoa hoitaa Cristiania, että hän parantuisi. Lisäksi rukoilimme, että hän saisi olla koko ajan Jumalan kädessä, ja jos hän ei vielä tunne Jeesusta, hän saisi armon aikaa ja oppisi tuntemaan Jeesuksen vapahtajanaan, onhan hänen nimensäkin suomeksi kristitty.
Mitä tapahtui kentällä? Kun jatkoimme katselemista, huomasimme, kuinka ilmapiiri katsomossa muuttui täydellisesti. Asioiden tärkeysjärjestys keikahti päälaelleen, jalkapallon merkitys tipahti kellaritasolle, elämän ja kuoleman kysymykset nousivat ykköseksi. Oli koskettavaa katsoa ja kuunnella, miten ensin Tanskan tuhannet fanit huusivat Eriksenin nimeä, he ikään kuin elivät joka solullaan tämän puolesta. Jossakin vaiheessa Suomen fanikatsomo yhtyi huutoihin. He huusivat kuorossa pelaajan etunimeä, Cristian, johon tanskalaiset vastasivat Eriksen, rytmikkäästi yhä uudelleen. Siinä tapahtui jotain harvinaista, mikä oli paljon merkittävämpää kuin kahden jalkapallomaan huutelu. Emme olleet enää kilpailijoita, kukaan ei ollut toisensa vastustaja. Kaikki elivät vain yhden puolesta ja toivoivat hänelle hyvää.
Illan haastatteluissakin toistuivat kovan kilpailun ja voittamisen sijasta aivan muut asiat. Suomelle yllättävän voiton puskenut Joel Pohjanpalo aloitti, että ainoa asia, mikä pyörii mielessä on, miten Cristianilla menee, toivon vaan että kaikki sujuu hyvin. Totta kai hän iloitsi omasta täysosumastaan, mutta se ei ollut enää tärkeintä. Tanskan päävalmentajan sanat olivat puhuttelevia: Paljon puhutaan kaupallisuudesta ja ahneudesta. Mutta tässä puhutaan siitä, mikä on jalkapallon todellinen olemus: joukkuehenki, myötätunto ja rakkaus.
Miksi tämä kaikki vuodatus? Kahdesta syystä.
Ensiksi pysähdyn Tanskan valmentajan sanojen eteen. Uskon, että parhaimmillaan juuri niin on. On se vaan kova juttu, että noinkin ”maallisen” harrastuksen parissa voidaan kokea tuollaista. Samalla se panee miettimään omaa uskoa ja sen toteutumista, suhdetta toisiin kristittyihin siskoihin ja veljiin ja suhdetta toisin ajatteleviin. Olenko pelannut yhteen toisten kanssa, olenko omalta osaltani lisännyt joukkuehenkeä? Kun joku on yksin tai masentunut, olenko ollut valmis menemään myötätuntoisena vierelle? Entä sitten rakkaus? Missä se näkyy? Joudun tunnustamaan hitauteni ja monet laiminlyöntini, tarvitsen joka päivä oikeasti suurta armoa, Herran Jeesuksen anteeksiantamusta.
Oma lukunsa on suhde toisiin kristillisiin porukoihin kuuluviin, joilla on niin erilaisia painotuksia. Usein en pääse ollenkaan mukaan heidän tapaansa ilmaista uskoaan. Arvostelu ja tuomitseminen täyttää mielen ajatusta nopeammin. Joudun parannuksen paikalle.
Jos futis voi yhdistää erilaisia ihmisiä ja joukkueita, on meille kristityille annettu sentään jalkapallon henkeä vahvempi Henki, josta Raamattu sanoo, että hän on armon, rakkauden rukouksen ja voiman Henki. Hänen eräs nimensä Puolustaja, parakleetos, voitaisiin suomentaa myös lohduttajaksi ja rohkaisijaksi. Sellainen hän on, ja häneltä saan pyytää ja ottaa vastaan tätä kaikkea myös toisia kohtaan. Pyydän itselleni sellaista asennetta, jonka Vapaakirkon pastori Jopi Pietiläinen kerran loihe lausumaan: Jumala siunatkoon teidän seurakuntaanne enemmän kuin meidän!
Paavalin opetus Kristuksen ruumiista ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 12. kuvussa voidaan mielestäni soveltaa yksilöuskovien lisäksi koskemaan myös eri seurakuntia: Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista.Vaikka jalka sanoisi: »Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: »Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen… Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta – voisi sanoa myös, että seurakuntia ja yhteisöjä on monta - kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: »Minä en tarvitse sinua», eikä liioin pää jaloille: »Minä en tarvitse teitä.» Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Kaiken tavoite on, että jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan.
Toinen syy, miksi kerron tuosta erikoisesta jalkapallo-ottelusta, on elämän haurauden ja kuoleman todellisuus. Emme huippukuntoon treenattuinakaan pysty pidentämään elämäämme. Kutsu iäisyyteen voi tapahtua milloin ja missä tahansa, kesken kisan, metsälenkin, yöunien, saarnaa kuunnellessa tai pitäessä.
Olin tuttavani muistotilaisuudessa, hänen pitkäaikainen ystävänsä piti muistopuhetta ja kaatui kesken lauseen selälleen. Paikalla ollut lääkäri juoksi siihen ja totesi, että sydän oli pysähtynyt. Alkoivat elvytys ja saattoväen rukoukset, tuli ambulanssi, ensihoitajat ja lääkäri ja pian kohtauksen saaneen pumppu alkoi jälleen lyödä. Hänet vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä hän lähetti tekstiviestin: En kuollut, sain vielä armon aikaa. Jumalalle kiitos!
Aina ei käy näin hyvin. Siksi on hyvä kerrata psalmin rukousta: Jumala, opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen. Nykyisen käännöksen mukaan: opeta meille, miten lyhyt on aikamme. Yksi maailman vaikeimmista asioista.
Mitä se voisi tarkoittaa? Ei ainakaan pelonsekaista elämänasennetta, että kohta varmaan kuolen. En uskalla ajaa autolla, en lähteä matkalle, en mennä metsään enkä rannalle, koska siellä on hirvikärpäsiä, kyitä ja punkkeja. Puhumattakaan hikilenkille lähtemisestä. Tarkkailen koko ajan itseäni, nyt tuntuu vatsassa, päässä vihloo, olen ihan uupunut, varmaan korona tai joku vakava sairaus on jo pitkällä, olisi pitänyt aikaisemmin mennä lääkäriin, nyt syöpä on tietysti jo levinnyt joka paikkaan.
Totta kai noinkin voi jonkun kohdalla tapahtua. Mutta uskon, että paras tapa muistaa ajan lyhyys, on elää täysillä Jumalaan luottaen. Siihen kuuluu luonnollisesti terveydestään huolehtiminen ja säännölliset lääkärillä käynnit. Kunnostaan kannattaa pitää huolta itselle sopivalla tavalla, käveleminen on yksi parhaista perusliikunnan muodoista, samoin uiminen, vesijuoksu, erilaiset jumpat, salitreeni. No, tiedämme tämän.
Emmehän me pysty laskemaan päiviämme oikein, mutta voimme olla valmiita lähtöön, kun turvaudumme Jeesuksen sovitustyöhön, kun elämme päivittäin ja hetkittäin tuoreesta anteeksiantamuksesta. Ja armahdettuina käännämme katseemme omista tuntemuksista sekä vääränlaisesta itsemme ja uskomme tarkkailemisesta lähimmäiseen. Cristian Eriksenin uskosta ja mahdollisesta kristillisyydestä tietää yksin Jumala, mutta oli se puhuttelevaa, että hän aika pian herättyään oli enemmän huolissaan siitä, miten joukkuetoverit jaksavat. Kyllä siitä voi ottaa mallia.
Aivan toisen syvyysasteen hetki elettiin Golgatalla 2000 vuotta sitten. Kun kärsivä Vapahtaja riippui ristillä ja olo oli hirveä, hän katsoi edessään seisovia läheisiään, äitiään ja rakkainta opetuslastaan. Rakkaalle äidilleen hän sanoi: Nainen, katso poikasi. Ja opetuslapselleen puolestaan: Katso äitisi. Johanneksen evankeliumin luku 19 kertoo tämän ja jatkaa: Siitä lähtien opetuslapsi otti hänet kotiinsa - piti huolta hänestä.
Yksilöiden lisäksi antoi tuo pysäyttävä tapahtuma uudenlaisen pohjavireen koko EM-kisoille ja maailmanjaalalle jalkapalloyhteisölle. Se näkyi seuraavissa otteluissa ja monissa keskusteluissa. Niin hieno laji kuin jalkapallo onkin, se on sittenkin vain urheilua. Toiset asiat, läheiset ihmiset, elämä itsessään ja ennen kaikkea elämän perusta, joka kestää sairauden ja kuolemankin kohdatessa, ovat aivan toisen mittaluokan todellisuuksia.
Olimme kaverin kanssa Ylläsjärven kämpällä. Päässeet vihdoin Lappiin pitkän odotuksen jälkeen. Tutkimme sunnuntain tekstejä, puhuimme Jeesuksen parantavasta työstä. Lähtiessämme patikoimaan komean ruskan keskelle rukoilimme varjelusta ja johdatusta päiväämme.
Hieno puronvarsipolku johti kohti Varkaankurua. Kohta pääsimme puurajan yläpuolellekin Keskisen rinteille. Seuraavalla nuotiopaikalla heitin kaverille, että otin muuten reppuun sinua varten kylmäpussin ja idealsiteen, jos jotain sattuu. Puolituntia myöhemmin sattui. Ihan tasaisella polulla muljahti nilkka. Maatessani selälläni tiesin, että revähti reippaasti. Kaverini rukoili – tottakai - nilkan puolesta, että Jeesus parantaisi, ja kaivoi sitten repusta mainitsemani kylmäpussin ja idealsiteen. En voinut olla nauramatta aikaisemmalle vitsailulleni. Juuri sillä hetkellä tuli paikalle pariskunta. Nainen uteli tilannetta, kumartui ja alkoi muitta mutkitta riisua kenkää ja sukkaa jalastani. Hän sanoi, että nivelsiteet revenneet, otti kaverilta pussukan, ravisteli niin, että kylmänesteet vapautuivat. Laittoi sen ja siteen kohdilleen, sitten sukan ja kengän. Kun makuultani katsoin tämän kauniin auttajan kasvoihin, arvelin hänen olevan jonkun sortin ammattilainen. Myönsi olevansa. Kiitin ja toivotin Jumalan siunausta. Myöhemmin googlasimme: akuuttihoidon erikoislääkäri.
Vartin perästä käveli ohi toinen pariskunta. Rouvan kuultua tilannekatsauksen hän suorastaan kielsi yrittämästä kävelemistä, sen sijaan kehotti istumaan ja tilaamaan kyydin. Antoi muitakin neuvoja. Hän osoittautui sairaanhoitajaksi. Taas vartin kuluttua tuli paikalle vanhempi pariskunta. Mies kyseli, miksi makaan selälläni jalat kiven päällä. Kerroin. Olin jo ottanut kylmäpussin pois jalastani. Hän helisteli sitä ja sanoi, ”tämä on vielä ihan kylmä, pane se takaisin, se voi hyvin olla siinä tunnin.” Muistakin kommenteista paljastui, että mies oli käynyt enemmänkin kuin ensiavun alkeiskurssin. Vaimo tokaisi, ”on se ollut ensihoidon johtajana neljäkymmentä vuotta.”
Tilastollisesti aika erikoinen puolituntinen. Yhden tunturin rinteellä kävelee puolen tunnin aikana kohdalle kolme ”ammattimaista enkelipariskuntaa”. Seuraavaa parivaljakkoa odotimmekin sitten tunnin verran, koska he olivat kuskaamassa edellistä kaatunutta vaeltajaa. Lopulta he sitten päristelivät paikalle supermönkijällään, Äkäslompolon VPK:n nuoret miehet radiopuhelimineen. Olivat jo tilaamassa ambulanssiakin sinne rinteen alapäähän. Mutta onneksi se oli muussa ajossa. Vakuutin selviäväni kylmällä ja pillereillä seuraavan päivän lääkärikäyntiin saakka, kunhan vievät minut kämpille. Olihan se unohtumaton viisikilometrinen mutkaista alamäkeä kohtuuttoman kapeaa polkua, minä istuin kuskin takana ja pidin vyötäröstä kiinni.
Niin, kaverini jatkoi sieltä rinteeltä toiseen suuntaan, Kesänkijärven parkkipaikalle ja ajoi illan suussa samaan osoitteeseen.
Seuraavana päivänä sain saapaskipsin, sen kanssa palasimme etelään. Ennen sitä kaverini ehti patikoida kolme komeaa päivää ja minä leppoistin samat päivät elämääni sisätiloissa.
Aamulla olimme keskustelleet aiheesta parantaako Jeesus. Tai jos ei paranna, miksi ei? Nyt näytti, ettei ainakaan heti parantanut. Jatkoimme illalla pähkäilyä. Tavallisen ihmisen kysymys: Jos Jeesus on sellainen kuin Raamattu kertoo, miksei hän saman tien varjellut koko tapaturmalta? Löysimme laajemman näköalan: hänhän varjelee joka päivä ja joka hetki, satoja kertoja. Emme yleensä sitä huomaa, pidämme kaiken itsestään selvänä. Ja sitten parumme, jos kerran sattuu jotain. Täytyypä opetella herkemmin kiittämään jokaisesta tavallisesta päivästä.
Seuraavaksi mietimme, että jos Jumala aina varjelisi ja pitäisi meidät haavoittumattomuuden kuplassa, millaisia ihmisiä meistä tulisi. Sitä sopii pohtia. Hän kuitenkin tahtoo kasvattaa meistä robottimaisuuden sijasta sellaisia ihmisiä, jotka näemme toiset haavoittuneet ja kaatuneet. Päädyimme vaikeuksien, koettelemusten ja kärsimyksen isojen kysymysten äärelle. Löysimme ainakin sellaisen vastausehdotuksen, että kaikki elämäämme sallittu ja annettu kasvattaa meitä niiksi ihmisiksi, joiksi Jumala on alun perin meidät luomisessa tarkoittanut. Ei vain taivasta varten, vaan tätä elämää varten. Koko elämä on kasvukoulua.
Ja olivathan ne auttajien täsmäjohdatuksetkin aikamoisia. Jotka jatkuivat vielä niin, että saimme paluujunaan ainoan jäljellä olevan autopaikan.
Istun Kullaanvuoren laavulla. Nautin kolmen tunnin yksinäisyydestä hiljaisen viikon keskiviikkona. Käristemakkara maistuu, kuksasta vahvaa teetä päälle. Luen ystävältäni Untolta kännykkääni saamaani päivittäistä viestiä. Sen teemana on tänään psalmin 74 jae 19: ”Älä anna pedolle alttiiksi metsäkyyhkysesi sielua…”. Tekstissä kirjoittaja kertoo koettelemusten aikoina kokeneensa, että hän on ollut Jumalan metsäkyyhky. Ja kuinka Jeesus on tullut sellaisina hetkinä Pyhän Henkensä välityksellä hänen lähelleen ja ilmoittanut rakkautensa ja huolenpitonsa. Miten ihmeellistä, että niin suuri Jumala alentuu huolehtimaan metsäkyyhkysestä, ihmettelee kirjoittaja? Sillä hetkellä nostan katseeni puhelimen ruudulta ja näen pienen harmaan linnun istuvan viiden metrin päässä lumipaakun päällä. Miten se sattuu tulemaan juuri nyt juuri tähän ja minä nostan katseeni juuri sillä sekunnilla? Minulle vastaus on selvä. Jostakin syystä Jumala näkee minun tarvitsevan erityisvahvistusta. Ristin linnun metsäkyyhkyseksi.
Ennen kuin ehdin tähdätä kännykän kameralla lumipaakkuun, on lintu jo lentänyt koivun oksalle. Houkuttelen hiljaisella äänellä sitä takaisin samaan paikkaan ja odotan. Se lentelee lähelläni edes takaisin ja istuu toiseen puuhun. Mutta ei suostu käskettäväksi. Yksi kerta riittää. Hiljainen kiitos ja ihmettely nousee sydämestäni. Viestin kirjoittajan (joka muuten on David Wilkerson) sanat heräävät eloon ja painuvat syvälle sydämeeni. Ei tällaisia hetkiä liian usein anneta.
Mietin menneitä kuukausia. Helmikuun ensimmäisenä päivänä makasin TYKSin leikkaussalissa ympärilläni tusina lääkäreitä ja hoitajia. Olin kuulemma sairaalan ensimmäinen potilas, jolle asennettiin uudella tavalla sydämen tahdistin. Siis koekaniini - kiitos vain luottamuksesta. Seurasin yli tunnin kestänyttä operaatiota vasen olka ja sydämen seutu puudutettuna. Kuulin kaikki lääkäreiden keskustelut, jotka välillä yltyivät kahden kokeneen tahdistinkardiologin keskinäiseksi huulenheitoksi. Heitin omat kommenttini sekaan. Se kaikki tuntui mukavalta, mieli oli levollinen, taivaan Isä kantoi minua – niin kuin metsäkyyhkyä.
Nyt olen opetellut yli kaksi kuukautta elämään sähköpaimenen johdolla, kuten kollegani virnuili. Hyvin on mennyt. Paljon olen saanut myös ystävien rohkaisuja ja ollut esirukousten verkkokiikussa.
”Näitä on miljoonilla, se on rutiinijuttu”, sanoi lääkäri, ja näin joku tuttavakin koetti vilpittömästi lohduttaa. Kyllä, mutta minua on vain yksi, jolla on vain yksi sydän ja yksi elämä.
Pysäyttäähän tällainen hiukan ajattelemaan elämän rajallisuutta ja kuolemaa. Sen edessä on uskoni pelkistynyt: vaikka kuinka kilvoittelisin, yrittäisin parantaa elämääni ja tulla uskossani vahvemmaksi – mikä kaikki on ihan kannatettavaa - en sillä tule sen valmiimmaksi. Sillä Kristuksessa olen 100% valmis.
Olimme Marjan kanssa Kairosmajalla kolmen vuoden odotusten jälkeen. Toinen Lapin reissu puolen vuoden sisällä. Syksy meni poskelleen nilkan muljahduksen tähden. Tällä kertaa tahdistin aiheutti hiihtokiellon - pientä kasvatusta menevälle äijälle. Jalkamiehenäkin nautin silti avarista maisemista ja useamman kerran tulilla istumisestakin.
On nimittäin suuriakin kasvatuksia. Mitä nyt osaisin niistä, miljoonien ukrainalaisten kärsimyksistä sanoa? Jos katselet arkistosta talven puheitteni otsikoita, löydät ohjelmia, joissa koetan vähän laajemmasta näkökulmasta liittyä tämän hetken maailman myllerryksiin. Niiden edessä on rukouksellani useita sisältöjä.
Yksi: että en yrittäisi kantaa ja ratkaista tapahtumia, joihin minulla ei ole välineitä. Että hyväksyisin Jumalan salaiset suunnitelmat ja tiet, jotka ovat valovuosien päässä minun pienten aivojeni kyvyistä. Tyyneysrukouksen hengessä: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Kaksi: jatkan kaikesta huolimatta rukoustani, että hyvä Jumala kantaisi ja huolehtisi Ukrainan ja Venäjän ihmisistä, ja että rauha palaisi mahdollisimman pian. Kolme: osoita minulle oma paikkani ja anna minun tehdä se mitä voin myös pakolaisten hyväksi. Neljä: Vahvista ääni toisen maailman.
Sitä on tapahtunut, kun olen tutkinut Ilmestyskirjaa. Luvussa viisi kuvataan, kuinka Jumalan valtaistuimen edessä seisoo Kristus, joka kuvataan sekä voittajana, Juudan leijonana että teurastettuna Karitsana, kaikki syntimme ja tuomiomme sovittaneena Vapahtajana. Hänellä on koko ajan tulevaisuuden avaimet kädessään ja hän vie Isän kanssa pahojen tapahtumien, katastrofienkin välityksellä oman pelastussuunnitelmansa päätökseen, Jeesuksen paluuseen.
Paha saa valtaa ja aikaa vain sen verran kuin Jumala sallii. No, meidän mielestämme hän sallii aivan liikaa. Miksei jo lopeta tätä mielettömyyttä? Täydellinen vastaus on yksin hänellä. Mutta osavastaus löytyy lukemalla Ilmestyskirjaa ja näkemällä, että Taivaassa on koko ajan ylistys menossa. Miksi? Koska ikuisuudesta käsin katsottuna voitto Paholaisesta on jo saatu ja Jumalan suunnitelmat ovat ikään kuin jo täyttyneet, vaikka ne maan päällä vielä ovat vaiheessa. Jos tahdot lukea Ilmestyskirjaa, etsi sieltä sen rytmi. Aina ennen kuin Johannekselle näytetään seuraavat vitsaukset ja Jumalan tuomiot, hänelle avataan taivasnäky. Häntä vahvistetaan ottamaan vastaan vaikeat ja ahdistavat tulevaisuuden tapahtumat. Silloin Raamatun viimeisestä kirjasta tulee lohdutuksen ja toivon kirja.
Pienessä mittakaavassa voi uusin kirjani JUMALAN TEONSANAT olla myös lohdutuksen ja toivon kirja. Kirjoitin sitä puoli vuotta ja toisen mokoman se odotti kustannustalon, Päivä Oy:n, hyllyllä. Viime viikolla pidimme riemulliset julkkarit. Yhteistyö toimitusjohtaja Merja Pitkäsen ja kustannustoimittaja Marja Sevónin kanssa oli jälleen loistavaa. Tämä oli jo kolmas kirja, jonka teimme yhdessä. Kiitos jälleen Jumalalle, voiman ja viisauden lahjoittajalle. Kun pidin kuudetta pahviselkäistä lastani kädessäni, tuntui tosi hyvältä.
Nyt sitä voi ostaa tästä kotisivuni kautta verkkokaupasta klikkaamalla. Hinta on 31,95 €.
Toivon Sinulle, ”Jumalan metsäkyyhkynen” ristiinnaulitun ja ylösnousseen Vapahtajan siunausta.