LEIPÄÄ JA KALAA

Tartun vaikeaan aiheeseen, väkivaltaan. Monet ovat ottaneet kantaa ja analysoineet vihan ja tappamisen syitä. Kysyn itseltäni, pitääkö minunkin työntää lusikkani tähän kitkerään soppaan. Vastaus: näin näyttää tapahtuvan.

Miksi perheenisä tappaa vaimonsa ja lapsensa, miksi nuorimies ampuu silmittömästi tuntemattomia Suomessa tai Norjassa? Kun luen psykologien, psykiatrien ja muiden vakavasti asiaan paneutuneiden kommentteja, löydän niistä paljon merkittäviä näkökohtia. Arvostan tätä ihmistuntemuksen viisautta, vaikka se onkin aina vajavaista. Kuten tämä blogikin.

Menen suoraan Anders Breivikin mielentilaa koskeviin ristiriitaisiin lausuntoihin. Yhdessä vaiheessa luin diagnoosin: skitsofrenia, siis syyntakeeton. Vähän myöhemmin lausunto: hän ei ollut syyntakeeton. Psykiatrian ammattilaisten näkemykset jakaantuvat kahtia: toisten mielestä hän on syyntakeinen ja toisten mukaan ei ole.

Nyt väitän, että psykiatrialla on yksi merkittävä puute eli reunaehto, minkä tähden on vaikea löytää yksiselitteistä vastausta murhaajan sieluntilan ja vastuullisuuden osoittamiseen. Se on ihmiskuva ja maailmankuva. Koska lääketiede ei voi sanoa, että ihminen on pohjimmiltaan paha, siis syntinen ja sen tähden tekee enemmän ja vähemmän pahoja tekoja, on löydettävä muita selityksiä. Osa niistä on totta, mutta niillä päästään vasta polvivesille.

Raamattu sen sijaan kertoo asian syvimmällä mahdollisella tavalla: Ihminen on langennut eroon Jumalasta ja hänessä, siis jokaisessa meistä asuu itsekkyys, viha ja muut kuolemansynnit. (Ks. Mark 7:20-23) Mielenkiintoista on, että kristinuskon arvostelija Nietzschekin julisti aivan samaa: Ihminen on kuin linnoitus, jonka kupolissa laulaa enkelikuoro, mutta kellarissa ulvovat verikoirat.

Kun tähän vielä lisään raamatullisen maailmankuvan näkymättömän todellisuuden, voin samalla valmistautua leimaan: patakonservatiivi. En nimittäin löydä mitään niin kattavaa ja valaisevaa selitystä maailman monitasoisen yksilöllisen ja yhteisöllisen pahuuden ongelmaan kuin se, että on olemassa persoonallinen paholainen. Tällä en suinkaan siirrä pahantekijän vastuuta pois itseltäni tai murhaajalta. Jokainen meistä on vastuussa aiheuttamastaan pahasta.

Totta kai on psykologisesti ja sosiologisesti ja kasvatuksellisesti ja monella muulla tavalla tärkeää etsiä syitä ja apukeinoja ihmisten mielettömyyden vähentämiseksi.

Mutta väitänpä vielä edellisen jatkoksi, että paras apu löytyisi juuri tuon oikean, realistisen ihmiskuvan hyväksymisestä. Millä tavalla? No, jos ei ihmisellä ole lupaa olla vajavainen ja myös ilmaista sitä rehellisesti, hänelle alkaa rakentua valeminuus. Humanistinen ihmiskuva - ja muuten myös lakihenkinen kristillisyys – houkuttelevat rakentamaan hiukan epärealistista elämää. Pitäisi olla hiukan parempi kuin on, ristiriitaisille tunteille, varsinkaan vihalle, raivolle, kateudelle, pettymykselle, masennukselle ei ihan vapaasti anneta tilaa. tai ainakaan niihin ei rohkaista. Eikä niitä uskalleta vapaasti tunteakaan, koska ei ole turvaa.

Mistä sen turvan ja vapauden sitten voi saada? Yhteydessä Jeesukseen Kristukseen. Ahaa, tämä on näitä hurskastelijoita, että kaikkiin kysymyksiin on aina sama vastaus, Jeesus ! Ei kaikkiin, mutta näihin isoihin ongelmiin kyllä. Otan vain yhden Raamatun kohdan tähän yhteyteen: "Meidän ylipappimmehan – Jeesus – jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavalla kuin meitäkin koetellaan hän vain ei langennut syntiin. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta..."(Hepr 4:15-16)

Lyhyesti: Yksi on käynyt läpi, kokenut pohjaan saakka koko ihmisen tunneskaalan, ollut kiusattuna kaikessa rakkaudesta meihin kiusattuihin ja moneen pahaan sortuneisiin. Hän kantoi syntimme ja on ylösnousseena todellinen. Nyt hänelle voi purkaa turvallisesti ja rehellisesti kaikkia mahdollisia tunteita ja hirveitäkin ajatuksia. Sana rohkeasti voidaan kääntää alkukielestä myös "kaikella puheella", siis täysin avoimesti.

Tästä johdun seuraavanlaiseen uskoon: jos ihmisille tarjoutuisi ristiriitaisten tunteidensa, vihan, pettymysten ja vaikkapa kiusatuksi joutumisen kokemusten kanssa mahdollisuus olla totta ja auki, jäisi moni tappo tekemättä. Tunteet eivät kehittyisi sisimmässä mielettömäksi vyyhdeksi, jossa kuolema lopulta koetaan ainoaksi vaihtoehdoksi. Toisista ihmisistä on tullut vihollisia, heidät on päästettävä päiviltä.

On kysymys suuresta armosta, siitä että saa armahduksen, että saa olla Luojansa edessä oma itsensä. Tulee hyväksytyksi, ei hylätyksi juuri Jeesuksen sovitustyön tähden.

Tämänsuuntaisia näkökohtia avoimesta tunteiden ilmaisusta ovat jotkut nuorison käyttäytymistä tutkivat asiantuntijat mielestäni viisaasti kirjoittaneet, vaikka eivät olekaan kertoneet Jeesuksesta ja kristillisestä seurakunnasta, jossa tällainen prosessi ja vapautuminen olisi mahdollista.

Kuitenkin juuri tätä kaikkea varten on maan päällä elänyt seurakunta jo pari vuosituhatta, perin vajavainen mutta silti todellinen. Totta kai tämä on suuri haaste meille kristityiksi tunnustautuville. Että viereltämme voisi löytyä edes hiukan mainittua turvaa ja vapautta.