LEIPÄÄ JA KALAA

Kun avasin alkukesällä nämä kotisivuni, luulin yhtä ja toista. Ajattelin muun muassa kirjoittaa blogia, vähintään kerran kuussa. Olenkin pannut sanoja peräkkäin, jopa ahkerasti, mutta en tälle sivulle vaan neljännen kirjani liuskoille.

Nyt olen siis palannut.

Kerron innostavasta hankkeesta, jossa saan olla mukana. Vuosi sitten päätettiin vapaasti kootulla porukalla järjestää Varsinais-Suomen Mediamissio. Rukoukset aktivoituivat, palavereja pidettiin ja maaliskuun alussa oli mukana noin kuusikymmentä seurakuntaa ja kristillistä järjestöä toteuttamassa Mahdollisuus Muutokseen - kampanjaa. Se on mielestäni Jumalan ihme näillä hengellisesti jähmeillä seuduilla.

Tänään, 4.4. on toiminta hyvässä vauhdissa, varsinainen monimediallinen tiedotusvyörytys on takana, mutta kirjakuriirit jatkavat ihmisten kohtaamisia. Puhelimien ja netin välityksellä on tähän mennessä tilattu reilut 3000 Muutoskirjaa ja loput 7000 kappaletta ovat siirtyneet seurakuntien ja kymmenien oheistilaisuuksien kautta kiinnostuneille. Kirja sisältää viisitoista koskettavaa muutoskertomusta ja evankeliumin ydinsanomaa tyylikkään taiton sekä kauniiden värikuvien kehystäminä.

En tässä luettele enempää tilastolukuja, asioihin voi jokainen perehtyä www.muutokseen.fi-sivustolla. Kerron mieluummin omia kokemuksiani ja ajatuksiani tästä historiallisesta kampanjasta, jonka todellisia vaikutuksia voidaan tietysti arvioida vasta noin vuoden kuluttua.

Pidän itseäni kehnona rukoilijana, siis en aktiivisesti etsiydy rukoustilaisuuksiin enkä käytä runsaasti aikaa rukoukseen keskittymiseen. Sellaisiakin kristittyjä on. Minä olen enemmänkin jonkinlainen huokailija, hengittelen rukousta pitkin päivää. Mutta arvostan yhteistä ja säännöllistä rukousta ja heitä, jotka ovat siinä ahkeria. Niinpä näen koko maaliskuun ajan toteutuneen ympärivuorokautisen 24/7 rukouksen aivan valtavan tärkeänä. Sitä on aloitettu jo paljon ennen tätä kevättä ja sen on tarkoitus jatkua hamaan…

Kampanjatoimiston alakerrassa istui, seisoi tai käveli yksi, kaksi tai monta ihmistä kerrallaan. He olivat – me olimme – eri piireistä ja edustimme erilaisia perinteitä, joita rukous yhdisti. Joku soperteli hiljaa, toinen isolla volyymilla, yksi välillä kielilläkin. Kukaan ei ihmetellyt kaverin tapoja eikä kysellyt seurakuntataustaa. Sillä kaikilla oli sama jano ja ilo: olla Herran Jeesuksen edessä, vahvistua itse uskossaan ja pyytää Jumalan johdatusta kaikkeen yhteiseen toimintaan. Ennen kaikkea, että uudet ihmiset löytäisivät kohtaamisten ja muutoskirjan kautta Jeesuksen elämäänsä. Vastauksiakin on näkynyt. Missiotoimistoon on piipahdellut päivittäin ihmisiä kahville, juttelemaan ja kirjaa hakemaan, ja niin ihmeellisesti on käynyt, että moni etsivä on sielläkin avannut sydämensä Vapahtajalle.

Miksi tällainen rukous vaikuttaa asioihin, on minulle salaisuus. Mutta siltä se näyttää, että vaikuttaa, vaikka tarkkoja mittareita ei olekaan – onneksi. Uskon löytymisen lisäksi olen monien ystävien kanssa ihmetellyt, kuinka näillä seuduilla maaliskuun aikana onnettomuudet ja väkivallan teot ovat näyttäneet vähentyneen. Samoin iltapäivälehtien alkukuohutusten jälkeen myös mediassa on ollut rauhallista. Vastahyökkäyksiä tai törkeitä kirjoituksia ei ole näkynyt.

Alusta asti olen kokenut eri seurakuntien pastoreiden ja muiden vastuunkantajien yhteyden erinomaiseksi. Olemme toteuttaneet vanhan kirkkoisän periaatetta: Pääasiassa yksimielisyys, sivuasioissa vapaus ja kaikissa asioissa rakkaus. Istuinpa sellaisenkin seurakunnan tiloissa, jonne en aikaisemmin ollut halunnut mennä. Kampanjan projektipäällikkö Pekka Heikkilä totesi tähän liittyen, että nyt eivät vain työntekijät ole kokeneet todellista yhteyttä keskenään, vaan on selvästi päästy monta askelta eteenpäin ruohonjuuritasolla. Eri seurakuntien uskovat ovat syttyneet yhteisestä evankeliumin näystä ja jalkautuneet kaduille, kauppakeskuksiin ja koteihin. Tällainen evankeliumin epidemia enentyköön!

IRRTV:n työtoverit, Onni Haapala, Tuomo Mäkinen, Ari Talja sekä Hannu ja Laura Haukka joukkoineen tekevät valtavaa työtä näiden mediamissioiden kautta. Yhteistyö heidän kanssaan oli todella hienoa. Itseäni puhuttelee ehkä eniten se uskon näky, hullunrohkea luottamus Jumalan mahdollisuuksiin inhimillisesti vaikeissakin olosuhteissa, jonka he ovat saaneet. Joidenkin heistä kohdalla uskaltaisin puhua uskon ja näyn armolahjasta. He jatkavat eteenpäin uusilla seuduilla kotimaassa ja ulkomailla, me täällä omassa maakunnassamme koetamme olla uskollisia tämän kylvön hoitamisessa.

Vielä yksi henkilökohtainen pysäytys viime syksyltä. Keskustelin silloin joidenkin seurakuntien pappien kanssa tulevasta kampanjasta. Koetin parhaani mukaan motivoida uusia seurakuntia sitoutumaan tähän yhteiseen yritykseen. Tulos oli kielteinen. Harmitti kovasti, myönnän rehellisesti. Aloin pyöritellä mielessäni monenlaisia negatiivisia, arvostelevia ajatuksia näitä pappeja kohtaan. Lähes saman tien jouduin omantunnon puhutteluun. Uskon, että Jumalan Henki sanoi: Nyt lopetat toisten arvostelun ja tuomitsemisen, ala rukoilla ja siunata nimenomaan heitä, jotka eivät tule mukaan! Se puhe oli hyvin hiljaista, mutta sitä selvempää. Koin sisäisen vapautumisen, josta olen yrittänyt pitää kiinni. Aina kun meinaa mennä taivastelun ja moittimisen puolelle, pyydän anteeksi ja jatkan esirukousta. Olemmehan kaikki seurakunnat samalla asialla, viemässä pelastavaa evankeliumia kadotetuille ihmisille. Niinpä voinkin yhtyä pastorikomitean varapuheenjohtajan Jopi Pietiläisen sanoihin: Jumala siunatkoon teidän seurakuntaanne enemmän kuin meidän!